torstai 16. elokuuta 2012

Vielä valvotko aamuja vakavana?

Mitä sinulle kuuluu?

Sen jonkun puhelinliittymäfirman mainos on laittanu tässä viimeaikoina miettimään. Ihan hyvin kyllä mainokselta. Että siis myyvä mainos laittaa miettimään ihan vakavia.

Joskus itkettää
Mutta oikeasti! Kuinka usein tulee kysyttyä toiselta

"m i t ä   k u u l u u

vai tuleeko edes kysyttyä. Ja vielä se, kuinka usein tulee vastattua mitä oikeasti kuuluu. Vastaus usein kun on "ei kummempia" tai "ihan hyvää" vaikka tekisi mieli hajota siihen paikkaa ja itkeä toiselle huolensa tai vähän kevyemmen kertoa, että ei nyt ihan putkeen ole mennyt. Iloisista asioista kyllä kerrotaan. Useimmiten kuitenkin on niin, että kysyjä myös odottaa tuollaista helppoa vastausta tai mukavia uutisia ja kysyy kysymyksensä lähinnä kohteliaisuuttaan.
Kuinka usein tulee siis oikeasti kysyttyä toiselta

"mitä  s i n u l l e  kuuluu"? 

Toisinaan on ku ois turpaan saanu
vaikka vaan henkisesti
Tähän olen kiinnittänyt enemmän huomiota viimeaikoina ja olen kysynyt ihmisten kuulumisia ja jos toinen vain on halunnut kertoa, olen kuunnellut. Haittapuolena se, että siinä on sitten alkanut odottamaan sitä, että myös toinen kysyisi. Oon jäänyt kaipaamaan sitä, että joku kysyisi mitä mulle kuuluu ja sitä, kun vastaan, niin asiaa ei säikähdettäisi. Oikeastihan mun murheeni on nykyään aika pieniä ja elämä on mukavaa, mutta tuntuu siltä, että masennuksen pahimmassa vaiheessa ihmiset säikähtivät. Olihan seurani vaihtunutkin hieman vaativammaksi, mutta ei se sitä ole enää vaikka väki niin tuntuu luulevan. Tai jos on joku voisi siitä kertoa, koska itse en niin koe. (En koe olevani raskas kuin fyysisesti, ei siis kannata nostaa syliin) Kokemukseni* mukaan ihmiset eivät tienneet kuinka suhtautua ihmiseen joka kertoo sairastavansa masennusta. Aihetta välteltiin ja kukaan ei kysynyt "mitä kuuluu", koska pelkäsi ottaa vastaan tuntemuksia. Olisi mukava, että joskus kun vastaa esimerkiksi, että "olen ollut väsynyt", niin ihminen kysyisi syytä tai jatkaisi miten tahansa muuten kuin kertomalla "joo nii mäkin, ollu ihan kamala kiire töissä/koulussa/kotona/vessassa/lemmikkien kanssa/koneella/facebookissa". Ei siinä enää jatketa siitä mitä mulle kuuluu vaan mennään sen toisen työstressiin ymsyms.

(*suhteellisen pientä on kyllä tämäkin kokemus, koska asia tuntui niin vaikealta niiiiin jätimpä sitten asian kertomatta. kovin harva siis on oikeasti suoraan multa kuullut, et hei, mä oon kipee)

Kuulumisten kysymistä vähentää myös sosiaalisen median käyttö. Mitään ei tarvi kysyä kun some kertoo kaiken. "Joo, tiiän. Mä näin naamakirjasta, että sä oot päässy kouluun." "Nii, sun kissi kuoli. Kirjotitki siitä kuuklessa."
Oletetaan, että tiedetään mitä toiselle kuuluu, koska se kertoo kuulumisensa Facebookissa tai vastaavassa somen väylässä. Vaikka totuushan on se, että ne hyvät asiat kerrotaan siellä. Asioita kaunistellaan ja väritellään kirkkaammiksi kun ne kirjoitetaan statukseen. Tätä eivät tietenkään kaikki tee, mutta useimmat. Minäkin. Naamakirjaan kerron mukavia asioita tai asioita jotka eivät ole niin henkilökohtaisia, siellä en tätäkään pohtisi. Se on jotenkin niin pinnallista ja pyritään saamaan tykkäyksiä ja olemaan hauskoja. Ei siis toimi jos sanoo jotain vakavampaa. Loppujen lopuksi enhän edes oikeasti tunne kaikkia fb-kavereitani.

Mjoh. Kiitos. Kuunnelkaa Freemania! :)

Mitä sinulta puuttuu kun menet öisin nukkumaan?



ps. Mitä sinulle kuuluu?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti