sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Koskaan ei kai käy päinvastoin

Sunnuntain vaikein kysymys on pukisinko paidan päälle vai kääriytyisinkö vain lakanaan.

Edelleen mä jatkan sunnuntaiden ylistämistä vaikka tätäkin sunnuntaita varjostaa pelko, pelko huomisesta ja etenkin pelko maanantaista. Tällä kertaa se huomisen pelko on vielä erityisempi, sillä huomenna, maanantaina pitää aloittaa harjoittelu. Mä vain en odota sitä harjoittelua innolla. Mua ei vain huvita. Tahtoisin jäädä kouluun opiskelemaan ja tahdon tämän vuoden nopeasti ohi. Mä haluan tietää mitä mä elämässäni teen. En varmaankaan koulunkäynnin ohjaajan hommia. Vaikka koskaan ei saisi sanoa ei koskaan.


"minä kuljen siellä missä
maailma on pimeä ja lohduton
takapihoilla joissa kukaan
ei ole leikkinyt aikoihin"


Mä voisin alkaa vaikka kirjailijaksi. Musta välillä tuntuu siltä, että ammatit joissa täytyy olla sosiaalisessa kanssakäymisessä ihmisten kanssa, ei oliskaan se mun juttu. Mä voisin sittenkin mennä jonnekkin tehtaaseen töihin. Vaikka Pellonpajalle. (no okei, en sinne. en vois mennä isän kanssa samaan paikkaan.) Viime aikoina vain on tuntunu siltä, että se kaheksasta neljään -kellokorttityö voi sittenki olla jees.


"surkeutta kannan selässäni
sydämessäni muistoa sinusta
ja se muisto vetää
syvemmälle varjoihin"


No oikei, ehkä mä nyt vaan puijjaan, mutta kuitenkin. Se on tämä vaihe tässä. Se kun ei huvittaisi rasittua eikä ajatella mitään/ketään. Ja se kun kaikki on nii ohkasissa pitimissä. Yksi vastoinkäyminen ja pillit pussiin -meiningillä. :) Mulla onneksi on tuossa tuo joka ajattelee omalla päällään viisaasti ja käskee mua unohtamaan masispäätökset ja -ajattelut. Ihan esimerkkinä tästä kulunut viikko. Koulun harjotteluun liittyen eräs ihminen sano ikävästi (en sano siitä sen enempää, niin ei tule puheita) ja sitten päätin lopettaa koko koulun. Olin jo menossa sillä asenteella, että huomenna käyn koulussa vain sen verta, että ilmotan eroavani. Mikko kuitenkin puhu järkeä. Hyve niin.

Loppupelissä eihän sinne lokakuun loppuun ole enää pitkä aika. Kyllä tämän taistelee läpi.

Ja sitten ollaan taas siinä pisteessä, että mitäs nyt? 

Mä en kyllä yhtään tiedä vielä mitä teen kun tämä koulu loppuu. Ehkä voisin taas koittaa saada töitä. n.n
Mutta onneksi se on sen ajan murhe. Jos nyt panikoin vain tuon harjoittelun läpi. Se kuitenkin on se lähin "murhe". Tänään voisin vielä haaveilla itsestään valmistuvista vohveleista tai sitten voisin mennä tekemään taikinaa ja kaivamaan kaapista vohveliraudan. Voisin harkita myös kuppikakkujen valmistusta.


"jos ei niin pimeä yö täällä ois
en kai koskaan vois
muistaa ihanuuttasi varjonkukka
ja jos päivät olis liian pitkät ja leveät
ei niiden välissä
voisi kokea unen kauneutta"





ps. Vähän on perseestä kun suussa on tikit ja yks niistä on niin ylhäällä poskessa, että se tuntuu kieleen koko ajan. Tuntuu että olis roska suussa. *huoh* Onneksi ei sentään ole kovin kipiä. (veivät siis kirurgisesti viisaudenhampaani) Tosin se, että ei tunnu kipiältä voi johtua määrätystä annoksesta oranssia buranaa.

pps. Lainaukset tuossa välissä on Kotiteollisuuden kappaleesta Varjonkukka. Kappale ei itsessään liity kirjoittamaani, mutta se sattui soimaan kirjoittaessani tätä ja vaikutti niin, että oli pakko lisätä pätkät tähän. :)

3 kommenttia:

  1. Musta tuntuu harjoittelun alkaessa, että varmaan kuolen siihen. Mutta sitten se helpottuu, aika juoksee nopeasti ohitse.

    Jostain syystä sitä tekis mielummin vaikka töitä. Luulen sen johtuvan juuri siitä arvostelun pelosta, huonosta itsetunnosta. Pitäisi olla täydellinen työntekijä, jota taputeltaisiin selkään. Kannattaa kertoa tuosta pelosta avoimesti sille harjoittelunohjaajalle, jonka luokse menet.

    Samoin olen joskus miettinyt tuota tehdastyöhommaa. Siihenkin varmaan kyltyis, kun päivä margariinipakettien keskellä ei koskaan päättyisi. Mitään täydellistä työtä ei varmaan koskaan löydy (paitsi ehkä kouralliselle ihmisiä).


    Jos vastoinkäymisiä ei tule, pelkää silti. Mitä suurempia ja vaikeampia vastoinkäymisiä kohtaa, sitä vähemmän pelkää ja stressaa mistään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että tuo vastoinkäymisten pelko ei osu muhun ihan tuollaisenaan. :) Pelkään edelleen tapahtuvaksi asioita joita tapahtui mm. vuosi sitten. Se, että kaikki alkaisi alusta on ihan yhtä lähellä kuin huominen. Näin ajattelen, en vain anna sen häiritä elämää.

      Mä olen tänään menossa elämäni kahdeksanteen harjoitteluun ja alku on ihan yhtä hankala kuin sen aivan ensimmäisen. Mun suurin ongelma tämän harjoittelun kanssa on se, että arjen rytmi sekottuu taas. Tulee eri kellonajat ja en osaa ennakoida päiviä. Lisäksi koko ajan mieltä kalvaa tuo mainitsemani ikävä kommentti.

      Mutta näillä mennään. :)

      Poista
  2. Tuo vastoinkäymisiin liittyvä kommentti liittyi sitten elämään ylipäätään, ei harjoitteluun. Tarkoitin siis sitä että kun kohtaat jotain todella pelottavaa ja selviät siitä, kaikki muut vastoin käymiset joita olet aikaisemmin kohdannut, eivät enää tulevaisuudessa ahdista yhtä paljon.

    VastaaPoista